Olen adoptoinut mummon, hänen nimensä olkoon tässä vaikkapa Salme.
Salme on entinen naapurini ja 75-vuotias. Hänellä ei ole lähiomaisia, hänen aviomiehensä kuoli 80-luvulla syöpään ja ainoaksi jäänyt lapsi synnytykseen jo kaksikymmentä vuotta aiemmin.
Salme on Lievestuoreen tehtaantytöstä työelämässään siirtynyt ensin kauppa-apulaiseksi ja sitten Helsinkiin isoon, vieläkin toimivaan makkara- ja einesfirmaan.
Makkarafirmassa hän oli ensin kylmiössä ja sen jälkeen puhelinmyynnissä, tehden pitkän uran.
Vapaa-aikanaan hän miehensä kanssa kävi tanssimassa ja nauttimassa usein ihania illallisia.
Hän oli huoliteltu seurapiirirouva, joka aktiivisesti seurusteli tuttavien kanssa, matkusteli upeissa paikoissa, valokuvasi paljon ja ennen kaikkea nautti elämästään miehensä rinnalla.
Ja, olen tämän hänellekin sanonut, hän oli kerrassaan kaunis, upea nainen.
Kun tapasin Salmen kymmenen vuotta sitten, hän oli vielä hyvin reipas. Käveli itse joka paikkaan ja istuskeli pihakeinussa keskustellen naapureiden kanssa. Huumorintajua hänellä tuntuu yhä olevan, vaikka tänä päivänä hän on vanki kotonaan.
Hän ei pysty enää kävelemään juuri mihinkään, verenkierto-ongelmat ovat mustuttaneet jalat.
Niskassa ei juuri veri kierrä sielläkään, ilmeisesti sen kylmiössä vietetyn ajan takia.
Salmen sukulaisia en ole onnistunut näiden vuosien aikana näkemään, vaikka he joskus kuulemma piipahtavatkin Salmelle kertomassa, mitä tavaroita ei saa hävittää.
Enköhän törmää heihin viimeistään sitten, kun Salmesta aika jättää, silloin he varmasti saapuvat sankoin joukoin: kummityttö, sisko, serkku..
Käyhän Salmella kotipalvelu. Tänään sain soiton häneltä, että kotihoitajan tilaama lämmin ruoka ei ollut tullut kello 15. Lisäksi kotihoitaja oli vapaapäivällä ja asiaan pitää palata huomenna, vastattiin Salmen kyselyyn kotihoidon toimistosta.
Salmelle ei ollut maistunut ruoka kahteen päivään, niinpä minä kokosin kippoon kaksi perunaa ja eilistä makkarakastiketta ( lämmitin sen mikrossa, mutta en kertonut Salmelle, sillä hän on epäluuloinen moista laitetta kohtaan) ja kipaisin parin kilometrin päähän Salmen luo.
Salme söi hyvällä ruokahalulla ja lepäili sohvalla, koska ei ollut saanut unta edellisenä yönä. Ihmisellä on aikaa ajatella, kun ei pääse mihinkään ja on paljon yksin.
Kävin vielä kaupalla ja toin Salmelle "herkkuja" eli punaisia viinimarjoja, joita hän rakastaa syödä ihan sellaisenaan. Keskustelin hetken hänen kanssaan ja tunsin pohjatonta surua, kun en voi auttaa enempää. Minulla on perheeni ja kahden melko pienen lapsen kanssa päivät menevät usein lentämällä.. Varmasti, kun sanon Salmelle, että minulla on kiire, hänestä tuntuu, että en välitä.
Mutta minä välitän.
Keskustelin hänen tahdostaan siitä, mitä hänelle tulee pukea päälle, kun hänestä aika jättää. Laitoimme asun valmiiksi vaateripustimeen ja kaikkien näkyville. Itkimme yhdessä pitkän tovin.
Kirjoitin uusiksi hänen testamenttinsa, vain siksi, että se oli niin repaleinen ja osa ihmisistä, joita siinä mainittiin, oli jo siirtynyt tuonpuoleiseen. Kerron ihan selvyyden vuoksi senkin, etten saa, enkä halua häneltä mitään, haluan vain, että hänen tahtonsa tulee tiettäväksi. Luin testamentin ääneen hänelle, kun se valmistui, mikä oli vaikeaa, koska itkimme silloinkin.
Salme on aina rakastanut elämää ja nyt kun hän on sairas, vanha ja väsynyt, siitä irti päästäminen on vaikea paikka. Vaikkakin hän nykyään usein kyselee, miksi Luoja ei ota häntä pois täältä, en usko, että hän haluaisi kuolla, vaan elää paremmin, laadukkaammin.
Ja sen hän ja niin moni muukin on ansainnut!
Siispä minä teen osani lähimmäisenrakkaudesta, mutta mikä saisi kotihoidon ihmiset, sukulaiset ja muut ihmiset Salmen elämässä panostamaan ihan hipun verran enemmän inhimilliseen kohteluun?
Ehkäpä he haluaisivat vaihtaa osia Salmen kanssa, vaikkapa vain päiväksi..?
Terveisin Tiina, tuleva vanhus
