En tiedä, onko kuuloni herkentynyt vai mikä lienee, mutta ihan tässä viime päivinä olen huomannut, että miehet (ja pah!) käyttävät hyvin herkästi rumiakin haukkumasanoja ihan vieraistakin naisista.
Vai mitäs tuumaatte siitä, kun minä asioin ison ostoparatiisin pankkiautomaatilla, ripeästi, saanen lisätä, takanani odottava herrasmies tokaisi omalla vuorollaan: "Taas sama huora samalla pankkiautomaatilla!". Käännyin katsomaan ja mietin mielessäni eräitäkin vaihtoehtoja sille, mitä voisin tehdä, mutta katsoin viisaammaksi poistua paikalta.
Ihmetystä herätti sekin, kun eräs herrahenkilö viittasi minuun sanomalla:"Ai se huora vai?". Osuin tilanteeseen vahingossa ja potutuskäyräni sihahti ohi kaikkien mittareiden, mutta jälleen poistuin tilanteesta.
Ei ollut mieltä lämmittävää myöskään se, kun eräs herrahenkilö syöksyi minun ja pienen tyttöni ohi huutaen samalla:" Se huora, HUORA!!".
Teini-iässä kaveripiirissä ja kai jollain lailla siihen ikään kuuluvana, sanaa sai kuulla jonkun verran. En vain olisi ikinä uskonut, että se tekee tällaisen comebackin minunkin elämääni.
Ihan vain, jotta tietäisin, mistä on kyse, katsoin sivistyssanakirjasta, se kertoo:
"huora=
(halventava) prostituoitu; voidaan käyttää haukkumasanana myös muusta ihmisestä
Esimerkkejä huora sanan käytöstä:
Joidenkin, varsinkin mustasukkaisten, mielestä avomieliset ja tuttavallisesti esiintyvät henkilöt ovat huoria."
Sanana se vain on sellainen, että on mahdotonta, väittäisin, keksiä miehestä yhtä pahalta tuntuvaa sanaa. Nainen miettii moista kuullessaan, tuliko meikattua liikaa tai esiinnyttyä jotenkin rempseästi tai näkyykö kaula-aukosta jotain sopimatonta.
Minä sanon:PAH!!
Ihmiset, jotka eivät minua tunne, saavat tehdä itsensä ihan niin tyhmäksi kuin haluavat nimittelemällä minua. He eivät minua ikinä tule tuntemaankaan. Olen jo tähän ikään mennessä niin sakeissa liemissä killunut, että ajattelen ainoastaan moista sanaa viljelevän ukon kärsivän kovasti yksinäisyydestään ja pienestä mielestään. Varmasti useita hienoja naisia on tullut karkoitettua ja sama linja arvatenkin jatkuu, onnea vain heille valitsemallaan tiellä.
Eipä käy kateeksi, Tiina
torstai 6. tammikuuta 2011
lauantai 18. syyskuuta 2010
Ei minun ongelmani
Joskus vain on sellaisia päiviä, että kun potutuksen pallo lähtee pyörimään, se ei sitten pysähdykään ennen kunnon kliimaksia... Kuten eilen:
Lähdin 4-vuotiaan lapseni kanssa aamupäivällä kohti bussipysäkkiä mennäkseni hänen kanssaan ostarille kauppaan. Matka pysäkille taittuu parhaiten pikku metsikön läpi, sinne siis. Polulla huomasin hyvin tuoreen koirankakkakasan, josta varoitin lastani, mutta taitavaa kyllä, hän onnistui astumaan aivan keskelle höyryävää kasaa. Murinan säestyksellä pyyhin suurimmat kuonat pois koivunlehdillä ja jatkoimme matkaa pysäkille.
Sinne päästyämme seuraamme liittyi 2 iäkästä naapuritalon asukasta. Ikinä ei näillä rouvilla ole ollut minulle mukavaa puhuttavaa, ei ollut nytkään. Olen talotoimikunnan puheenjohtaja, joten alkoi marina satelliittilautasesta, joka on ollut kolme viikkoa toisen rouvan uusien seinänaapureiden parvekkeen ulkopuolella. Rouva halusi tietää, kauanko se siinä vielä on ja minä, ehkä tarpeettomankin napakasti vastasin, että minä en niitä irroittele, jos siitä on ilmoitettu isännöitsijälle, niin asia on heidän hoidossaan. Tunnelma oli tämän jälkeen pysäkillä melko viileä, mutta itse olin lähinnä helpottunut ja katselin, joko bussi tulisi, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa.
Pysäkin ulkopuolella seisoi n. 60- vuotias mies, en huomannut häntä ennenkuin naiset pysäkillä alkoivat kauhistella ja katsella miehen suuntaan. Katsoin minäkin ja eihän miehestä näkynyt kuin kengät! Hän oli kaatunut suoraan takaraivolleen aivan suorilta jaloiltaan. Minä ryntäsin katsomaan ja totesin heti, että on tosi kyseessä,siispä kaivoin puhelimen esiin ja soitin hälytysnumeroon. Mies kouristeli ja selvästi kärsi, nousi välillä istumaan, jolloin menin seisomaan hänen taakseen, jotta hän voisi nojata jalkoihini. Koko ajan oli linja auki hälytyskeskukseen, josta kyseltiin, hengittääkö mies, tunnenko häntä ja komennettiin menemään miehen viereen. Paitsi että voin avoimesti myöntää, että pelkäsin aivan järjettömän paljon, oli minulla vastuullani myös oma 4-vuotiaani, joka oli myös hyvin järkyttynyt ja joutui istumaan yksin lähes koko episodin ajan bussipysäkin penkillä näkemättä minua. Sillä bussi, johon olimme menossa, tuli ja meni. Se vei pysäkiltä rouvat ja muut, kukaan heistä ei edes katsonut taakseen.
Mitä turhaa, ihminen taisteli hengestään, ei koske heitä. Eräs naapurini onneksi jäi auttamaan minua, mutta hänkin ilmoitti, ettei voi koskea ihmisiin, siispä emme nostaneet miestä, vaan kehoitimme häntä hengittämään rauhallisesti ja minä selvitin asioita hälytyskeskukseen. Tosin myönnän senkin, että siinä vaiheessa, kun miehen silmät olivat apposen auki, harmaan kalvon peitossa ja hän oli kasvoiltaan hyvin sininen, huusin keskuksen työntekijälle, että hänen on syytä lähettää ambulanssi heti, sillä mies kuolee käsiin. Ambulanssi tuli, viimein, en tiedä, oliko odotusaika oikeasti pitkä, vai tuntuiko se vain siltä. Helpotus kuitenkin oli suuri, kun pääsin kertomaan lapselleni, että apu tuli ja nyt miehellä ei ole enää hätää. Silti uskon, että tapahtuma jätti jälkensä meihin molempiin. Tästä puhutaan vielä pitkään meillä kotona, koska lapseni on varmasti yhtä vaikea käsittää, miksi mies tuli noin kipeäksi, kuin minun ymmärtää sitä, miksi aikuiset ihmiset eivät välitä toisistaan. Ei reagoida mihinkään, jos ei se kosketa minua itseäni. Ihmisen henki on minulle kaikkein tärkein asia, siinä ei satelliittilautanen, eikä mikään muukaan "palaute", jota rouvilta olen vuosien mittaan saanut, ole yhtään mitään.
On kauheaa katsoa, kun henki pakenee ihmisestä, väistämättä mieleen tulee hiekan valuminen sormien läpi, kerrassaan avuton olo on myös hyvin mieto ilmaus siihen tilaan, jossa eilen olin.
Mietinkin tässä, pitäisikö mennä ensiapukurssille, jotta sitten osaisin auttaa mahdollisesti juuri naapuritalon rouvia seuraavan kerran kun jotain sattuu?
Vai pitäisikö vain todeta, että ei ole minun ongelmani, kuten he itse niin napakasti tekivät?
Pistää miettimään, Tiina
Lähdin 4-vuotiaan lapseni kanssa aamupäivällä kohti bussipysäkkiä mennäkseni hänen kanssaan ostarille kauppaan. Matka pysäkille taittuu parhaiten pikku metsikön läpi, sinne siis. Polulla huomasin hyvin tuoreen koirankakkakasan, josta varoitin lastani, mutta taitavaa kyllä, hän onnistui astumaan aivan keskelle höyryävää kasaa. Murinan säestyksellä pyyhin suurimmat kuonat pois koivunlehdillä ja jatkoimme matkaa pysäkille.
Sinne päästyämme seuraamme liittyi 2 iäkästä naapuritalon asukasta. Ikinä ei näillä rouvilla ole ollut minulle mukavaa puhuttavaa, ei ollut nytkään. Olen talotoimikunnan puheenjohtaja, joten alkoi marina satelliittilautasesta, joka on ollut kolme viikkoa toisen rouvan uusien seinänaapureiden parvekkeen ulkopuolella. Rouva halusi tietää, kauanko se siinä vielä on ja minä, ehkä tarpeettomankin napakasti vastasin, että minä en niitä irroittele, jos siitä on ilmoitettu isännöitsijälle, niin asia on heidän hoidossaan. Tunnelma oli tämän jälkeen pysäkillä melko viileä, mutta itse olin lähinnä helpottunut ja katselin, joko bussi tulisi, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa.
Pysäkin ulkopuolella seisoi n. 60- vuotias mies, en huomannut häntä ennenkuin naiset pysäkillä alkoivat kauhistella ja katsella miehen suuntaan. Katsoin minäkin ja eihän miehestä näkynyt kuin kengät! Hän oli kaatunut suoraan takaraivolleen aivan suorilta jaloiltaan. Minä ryntäsin katsomaan ja totesin heti, että on tosi kyseessä,siispä kaivoin puhelimen esiin ja soitin hälytysnumeroon. Mies kouristeli ja selvästi kärsi, nousi välillä istumaan, jolloin menin seisomaan hänen taakseen, jotta hän voisi nojata jalkoihini. Koko ajan oli linja auki hälytyskeskukseen, josta kyseltiin, hengittääkö mies, tunnenko häntä ja komennettiin menemään miehen viereen. Paitsi että voin avoimesti myöntää, että pelkäsin aivan järjettömän paljon, oli minulla vastuullani myös oma 4-vuotiaani, joka oli myös hyvin järkyttynyt ja joutui istumaan yksin lähes koko episodin ajan bussipysäkin penkillä näkemättä minua. Sillä bussi, johon olimme menossa, tuli ja meni. Se vei pysäkiltä rouvat ja muut, kukaan heistä ei edes katsonut taakseen.
Mitä turhaa, ihminen taisteli hengestään, ei koske heitä. Eräs naapurini onneksi jäi auttamaan minua, mutta hänkin ilmoitti, ettei voi koskea ihmisiin, siispä emme nostaneet miestä, vaan kehoitimme häntä hengittämään rauhallisesti ja minä selvitin asioita hälytyskeskukseen. Tosin myönnän senkin, että siinä vaiheessa, kun miehen silmät olivat apposen auki, harmaan kalvon peitossa ja hän oli kasvoiltaan hyvin sininen, huusin keskuksen työntekijälle, että hänen on syytä lähettää ambulanssi heti, sillä mies kuolee käsiin. Ambulanssi tuli, viimein, en tiedä, oliko odotusaika oikeasti pitkä, vai tuntuiko se vain siltä. Helpotus kuitenkin oli suuri, kun pääsin kertomaan lapselleni, että apu tuli ja nyt miehellä ei ole enää hätää. Silti uskon, että tapahtuma jätti jälkensä meihin molempiin. Tästä puhutaan vielä pitkään meillä kotona, koska lapseni on varmasti yhtä vaikea käsittää, miksi mies tuli noin kipeäksi, kuin minun ymmärtää sitä, miksi aikuiset ihmiset eivät välitä toisistaan. Ei reagoida mihinkään, jos ei se kosketa minua itseäni. Ihmisen henki on minulle kaikkein tärkein asia, siinä ei satelliittilautanen, eikä mikään muukaan "palaute", jota rouvilta olen vuosien mittaan saanut, ole yhtään mitään.
On kauheaa katsoa, kun henki pakenee ihmisestä, väistämättä mieleen tulee hiekan valuminen sormien läpi, kerrassaan avuton olo on myös hyvin mieto ilmaus siihen tilaan, jossa eilen olin.
Mietinkin tässä, pitäisikö mennä ensiapukurssille, jotta sitten osaisin auttaa mahdollisesti juuri naapuritalon rouvia seuraavan kerran kun jotain sattuu?
Vai pitäisikö vain todeta, että ei ole minun ongelmani, kuten he itse niin napakasti tekivät?
Pistää miettimään, Tiina
torstai 19. marraskuuta 2009
Elämä soikoon!
Se alkoi leikkipuistosta, jossa me Helsinkiläislapset vietimme kesäpäiviä, koska vanhemmat olivat töissä. Siellä tarjottiin keittolounas, mutta ennen kuin sitä sai syödäkseen, piti laulaa. Niinpä tutuksi tulivat leipuri Hiiva, Asikkalan puiset rattaat ja jos sul' lysti on.
Automatkoilla pikkusiskon kanssa laulurepertuaariin kuului aina ehdottomasti Jukolan seitsemästä veljeksestä kertova laulu, joka hoilattiin takapenkiltä asiaan kuuluvasti lujalla äänellä. Jakomäkeläisen kerrostalon pihalla saattoi myös keinuessa kajahtaa tuo sama klassikko, sekä monia muita. Talojemme seinustalla oli penkki, betonisen parvekkeen alla, jossa minä vietin pitkiä tovia kuunnellen pientä nahkakotelossa olevaa radiotani. Se ei kuulunut kunnolla juuri muualla, niinpä istuin penkin selkänojalla, jalat istuimella, radio polvella ja toivelaulu-lehtinen kädessä kuunnellen korva tarkkana, josko radiosta tulisi jotain, jonka sanat löytyisivät vihkosestani. Jos sellainen laulu tuli, kuten vaikkapa Katri-Helenan Paloma blanca, pääsin laulamaan mukana, mahtavaa!
Tietenkin olin kuorossa lähes koko yhdeksän vuotta, jonka koulua kävin. Jakomäessä musiikkia opetti Daria Hoffman, miehensä Heinz oli maineikkaan Cantores Minores-kuoron johtaja pitkän aikaa. Eikä Dariakaan toiseksi varmasti kuoronjohtajana jäänyt. Muistan yhä palleahengitysharjoitukset ja sen, kun joku lauloi väärin sanan "Jeesus", Daria laulatti sanaa niin kauan yksi oppilas kerrallaan, että syyllinen löytyi. Onneksi se en ollut minä, sen verran oli kuria, että yhä tekisi mieli kirjoittaa hänen koko nimensä pelkän etunimen sijaan.
Kun olin 12-vuotias, muutimme Herttoniemeen. Sielläkin olin kaikissa esityksissä mukana, oli sitten laulua tai näyttelemistä. Mieleen nousee eräs kerta, kun Vikstenin Tommin kanssa esitimme lavan reunalla istuen jonkun uskonnollisen laulun, Tommi soitti kitaraa ja minä lauloin, olin niihin aikoihin oikeasti ujo, joten se oli rohkea teko. Meillä oli aamunavaus joka aamu niihin aikoihin, se toteutettiin kovaäänisillä läpi koko koulun. Olin ystäväni Tina Di Rubon kanssa kuunnellut Beatlesin musiikista tehtyä instrumentaalilevyä ja päätin kirjoittaa siihen suomenkieliset sanat. Nyt se jo hymyilyttää, mutta silloin se oli totista puuhaa: Octopus garden muuntui naistentansseihin menosta kertovaksi kappaleeksi, joka sitten laulettiin mikkiin levyn soidessa taustalla. Joka luokkaan kuului kirkkaasti, kuinka minä nuolin mikkiä, koska halusin ääneni kuuluvan. Tunsin silti outoa ylpeyttä palatessani Tinan kanssa luokkaan vaikka pientä pilkkaa olikin ilmassa.
Kotona radio oli usein auki, sieltä muistan kuulleeni Sammy Babitzinin laulavan, mutta enimmäkseen meillä vanhempien toimesta kuunneltiin c-kasetteja, Elvistä ykkösvaihtoehtona. Kaikki tuon Kuninkaaksikin kutsutun miehen laulut tulivat tutuiksi, tosin Englannin kieli vääntyi siansaksaksi, mutta kun koulussa alettiin oppia kieltä, alkoivat kappaleet avautua.
Toki meillä oli kotona levysoitin ja iso pino vanhoja sinkkuja: Paul Anka, Doris Day ja Bill Haley soivat iltapäivisin tuhkatiheään. Kun tulin koulusta, oli minulla tapana soittaa niitä ja laulaa mukana niin hyvin kuin osasin. Se onnistui ujolta tytöltä parhaiten yksinollessa.
Olin perinyt serkkupojaltani ison pinon lp-levyjä, kun hän "kasvoi aikuiseksi", perusti perheen ja päätti kai tehdä muuta kuin kuunnella CCR:rää, Nasarethia, Uriah Heepiä, Deep Purplea tai Whota päivät pitkät. Minulle levyt avasivat uuden maailman. Uskalsin jopa uhmata luokkatovereitani viemällä levyraatiin Jack Blanchardin ja Misty Morganin levyn Birds of a feather, pidin siitä, koska Mistyn ääni oli mahtavan rapea ja matala. Kun valitsemani kappale Big black bird oli soitettu, olin saada turpiini, koska en tuonut Hurriganesia, kuten muut.
Levyraatihan oli ajan ohjelma, siinä soitettiin muutama kappale ja sitten ne arvosteltiin, kouluun tuotiin kolme levyä kerrallaan ja ihan totta, useimmiten ne kaikki olivat Ganesia, se oli niin kuumaa kamaa silloin.
Vinyylilevyjä ostin harvoin, koska ne olivat kalliita. Mutta muistan yhä elävästi, kuinka hankkiessani levyn Tunnelin levy-nimisestä liikkeestä, se laitettiin juuri sopivaan muovikassiin, se sopi kuin hansikas. Kantaessani upouutta levyäni kotiin varoin kolhimasta sitä mihinkään, koska se oli niin särkyvää ja kun pääsin kotiin sain viimein ottaa levyn esiin. Se oli kaunis ja kiiltävä, tuoksukin tuntuu melkein nenässäni, ensimmäiset kierrokset soittimessa olivat ratinaa, mutta sitten se alkoi: Uusi upea levyni täytti huoneen milloin Hanoi Rocksilla, milloin Herra Jaggerin soolotuotannolla ja joskus Pointer Sistersilläkin.
Joitakin levyjä piti oikein odottaa, kuten Hanoit livenä Marquee-klubilla. Tosin se tuplalevy hajosi, kun yritin taittaa sen puoliksi riidellessäni basistipoikaystäväni kanssa. Harmitti silloin ja yhäkin, koska se oli hyvä levy, kirottu ranskalainen temperamenttini!
On minulle sanottu monesti, että kyllä muut asiat vievät kohta sinut mennessään ja musiikki ei sitten enää ole niin tärkeää. Ehkä olikin sellainen aika, kun itsekin uskoin niin, mutta en enää. Maailma on täynnä musiikkia ja se on ihanaa! Olen tajunnut musiikin arvon nyt uudelleen, kun omat lapseni rakastavat laulamista, eikä mikään saa mieltäni paremmaksi kuin pahan päivän päälle pieni pätkä musiikkia lasteni laulamana. Lisäksi Ken Hensley, Kadotetut, Paloma Faith ja moni muu sydämellään ääntä tuottava muusikko on saanut minut muistamaan, kuinka upea juttu musiikki on. Sääli niitä, jotka ovat unohtaneet.
Tiina "haluan laulaaaa" Salo
Automatkoilla pikkusiskon kanssa laulurepertuaariin kuului aina ehdottomasti Jukolan seitsemästä veljeksestä kertova laulu, joka hoilattiin takapenkiltä asiaan kuuluvasti lujalla äänellä. Jakomäkeläisen kerrostalon pihalla saattoi myös keinuessa kajahtaa tuo sama klassikko, sekä monia muita. Talojemme seinustalla oli penkki, betonisen parvekkeen alla, jossa minä vietin pitkiä tovia kuunnellen pientä nahkakotelossa olevaa radiotani. Se ei kuulunut kunnolla juuri muualla, niinpä istuin penkin selkänojalla, jalat istuimella, radio polvella ja toivelaulu-lehtinen kädessä kuunnellen korva tarkkana, josko radiosta tulisi jotain, jonka sanat löytyisivät vihkosestani. Jos sellainen laulu tuli, kuten vaikkapa Katri-Helenan Paloma blanca, pääsin laulamaan mukana, mahtavaa!
Tietenkin olin kuorossa lähes koko yhdeksän vuotta, jonka koulua kävin. Jakomäessä musiikkia opetti Daria Hoffman, miehensä Heinz oli maineikkaan Cantores Minores-kuoron johtaja pitkän aikaa. Eikä Dariakaan toiseksi varmasti kuoronjohtajana jäänyt. Muistan yhä palleahengitysharjoitukset ja sen, kun joku lauloi väärin sanan "Jeesus", Daria laulatti sanaa niin kauan yksi oppilas kerrallaan, että syyllinen löytyi. Onneksi se en ollut minä, sen verran oli kuria, että yhä tekisi mieli kirjoittaa hänen koko nimensä pelkän etunimen sijaan.
Kun olin 12-vuotias, muutimme Herttoniemeen. Sielläkin olin kaikissa esityksissä mukana, oli sitten laulua tai näyttelemistä. Mieleen nousee eräs kerta, kun Vikstenin Tommin kanssa esitimme lavan reunalla istuen jonkun uskonnollisen laulun, Tommi soitti kitaraa ja minä lauloin, olin niihin aikoihin oikeasti ujo, joten se oli rohkea teko. Meillä oli aamunavaus joka aamu niihin aikoihin, se toteutettiin kovaäänisillä läpi koko koulun. Olin ystäväni Tina Di Rubon kanssa kuunnellut Beatlesin musiikista tehtyä instrumentaalilevyä ja päätin kirjoittaa siihen suomenkieliset sanat. Nyt se jo hymyilyttää, mutta silloin se oli totista puuhaa: Octopus garden muuntui naistentansseihin menosta kertovaksi kappaleeksi, joka sitten laulettiin mikkiin levyn soidessa taustalla. Joka luokkaan kuului kirkkaasti, kuinka minä nuolin mikkiä, koska halusin ääneni kuuluvan. Tunsin silti outoa ylpeyttä palatessani Tinan kanssa luokkaan vaikka pientä pilkkaa olikin ilmassa.
Kotona radio oli usein auki, sieltä muistan kuulleeni Sammy Babitzinin laulavan, mutta enimmäkseen meillä vanhempien toimesta kuunneltiin c-kasetteja, Elvistä ykkösvaihtoehtona. Kaikki tuon Kuninkaaksikin kutsutun miehen laulut tulivat tutuiksi, tosin Englannin kieli vääntyi siansaksaksi, mutta kun koulussa alettiin oppia kieltä, alkoivat kappaleet avautua.
Toki meillä oli kotona levysoitin ja iso pino vanhoja sinkkuja: Paul Anka, Doris Day ja Bill Haley soivat iltapäivisin tuhkatiheään. Kun tulin koulusta, oli minulla tapana soittaa niitä ja laulaa mukana niin hyvin kuin osasin. Se onnistui ujolta tytöltä parhaiten yksinollessa.
Olin perinyt serkkupojaltani ison pinon lp-levyjä, kun hän "kasvoi aikuiseksi", perusti perheen ja päätti kai tehdä muuta kuin kuunnella CCR:rää, Nasarethia, Uriah Heepiä, Deep Purplea tai Whota päivät pitkät. Minulle levyt avasivat uuden maailman. Uskalsin jopa uhmata luokkatovereitani viemällä levyraatiin Jack Blanchardin ja Misty Morganin levyn Birds of a feather, pidin siitä, koska Mistyn ääni oli mahtavan rapea ja matala. Kun valitsemani kappale Big black bird oli soitettu, olin saada turpiini, koska en tuonut Hurriganesia, kuten muut.
Levyraatihan oli ajan ohjelma, siinä soitettiin muutama kappale ja sitten ne arvosteltiin, kouluun tuotiin kolme levyä kerrallaan ja ihan totta, useimmiten ne kaikki olivat Ganesia, se oli niin kuumaa kamaa silloin.
Vinyylilevyjä ostin harvoin, koska ne olivat kalliita. Mutta muistan yhä elävästi, kuinka hankkiessani levyn Tunnelin levy-nimisestä liikkeestä, se laitettiin juuri sopivaan muovikassiin, se sopi kuin hansikas. Kantaessani upouutta levyäni kotiin varoin kolhimasta sitä mihinkään, koska se oli niin särkyvää ja kun pääsin kotiin sain viimein ottaa levyn esiin. Se oli kaunis ja kiiltävä, tuoksukin tuntuu melkein nenässäni, ensimmäiset kierrokset soittimessa olivat ratinaa, mutta sitten se alkoi: Uusi upea levyni täytti huoneen milloin Hanoi Rocksilla, milloin Herra Jaggerin soolotuotannolla ja joskus Pointer Sistersilläkin.
Joitakin levyjä piti oikein odottaa, kuten Hanoit livenä Marquee-klubilla. Tosin se tuplalevy hajosi, kun yritin taittaa sen puoliksi riidellessäni basistipoikaystäväni kanssa. Harmitti silloin ja yhäkin, koska se oli hyvä levy, kirottu ranskalainen temperamenttini!
On minulle sanottu monesti, että kyllä muut asiat vievät kohta sinut mennessään ja musiikki ei sitten enää ole niin tärkeää. Ehkä olikin sellainen aika, kun itsekin uskoin niin, mutta en enää. Maailma on täynnä musiikkia ja se on ihanaa! Olen tajunnut musiikin arvon nyt uudelleen, kun omat lapseni rakastavat laulamista, eikä mikään saa mieltäni paremmaksi kuin pahan päivän päälle pieni pätkä musiikkia lasteni laulamana. Lisäksi Ken Hensley, Kadotetut, Paloma Faith ja moni muu sydämellään ääntä tuottava muusikko on saanut minut muistamaan, kuinka upea juttu musiikki on. Sääli niitä, jotka ovat unohtaneet.
Tiina "haluan laulaaaa" Salo
torstai 27. elokuuta 2009
Ottomummo
Olen adoptoinut mummon, hänen nimensä olkoon tässä vaikkapa Salme.
Salme on entinen naapurini ja 75-vuotias. Hänellä ei ole lähiomaisia, hänen aviomiehensä kuoli 80-luvulla syöpään ja ainoaksi jäänyt lapsi synnytykseen jo kaksikymmentä vuotta aiemmin.
Salme on Lievestuoreen tehtaantytöstä työelämässään siirtynyt ensin kauppa-apulaiseksi ja sitten Helsinkiin isoon, vieläkin toimivaan makkara- ja einesfirmaan.
Makkarafirmassa hän oli ensin kylmiössä ja sen jälkeen puhelinmyynnissä, tehden pitkän uran.
Vapaa-aikanaan hän miehensä kanssa kävi tanssimassa ja nauttimassa usein ihania illallisia.
Hän oli huoliteltu seurapiirirouva, joka aktiivisesti seurusteli tuttavien kanssa, matkusteli upeissa paikoissa, valokuvasi paljon ja ennen kaikkea nautti elämästään miehensä rinnalla.
Ja, olen tämän hänellekin sanonut, hän oli kerrassaan kaunis, upea nainen.
Kun tapasin Salmen kymmenen vuotta sitten, hän oli vielä hyvin reipas. Käveli itse joka paikkaan ja istuskeli pihakeinussa keskustellen naapureiden kanssa. Huumorintajua hänellä tuntuu yhä olevan, vaikka tänä päivänä hän on vanki kotonaan.
Hän ei pysty enää kävelemään juuri mihinkään, verenkierto-ongelmat ovat mustuttaneet jalat.
Niskassa ei juuri veri kierrä sielläkään, ilmeisesti sen kylmiössä vietetyn ajan takia.
Salmen sukulaisia en ole onnistunut näiden vuosien aikana näkemään, vaikka he joskus kuulemma piipahtavatkin Salmelle kertomassa, mitä tavaroita ei saa hävittää.
Enköhän törmää heihin viimeistään sitten, kun Salmesta aika jättää, silloin he varmasti saapuvat sankoin joukoin: kummityttö, sisko, serkku..
Käyhän Salmella kotipalvelu. Tänään sain soiton häneltä, että kotihoitajan tilaama lämmin ruoka ei ollut tullut kello 15. Lisäksi kotihoitaja oli vapaapäivällä ja asiaan pitää palata huomenna, vastattiin Salmen kyselyyn kotihoidon toimistosta.
Salmelle ei ollut maistunut ruoka kahteen päivään, niinpä minä kokosin kippoon kaksi perunaa ja eilistä makkarakastiketta ( lämmitin sen mikrossa, mutta en kertonut Salmelle, sillä hän on epäluuloinen moista laitetta kohtaan) ja kipaisin parin kilometrin päähän Salmen luo.
Salme söi hyvällä ruokahalulla ja lepäili sohvalla, koska ei ollut saanut unta edellisenä yönä. Ihmisellä on aikaa ajatella, kun ei pääse mihinkään ja on paljon yksin.
Kävin vielä kaupalla ja toin Salmelle "herkkuja" eli punaisia viinimarjoja, joita hän rakastaa syödä ihan sellaisenaan. Keskustelin hetken hänen kanssaan ja tunsin pohjatonta surua, kun en voi auttaa enempää. Minulla on perheeni ja kahden melko pienen lapsen kanssa päivät menevät usein lentämällä.. Varmasti, kun sanon Salmelle, että minulla on kiire, hänestä tuntuu, että en välitä.
Mutta minä välitän.
Keskustelin hänen tahdostaan siitä, mitä hänelle tulee pukea päälle, kun hänestä aika jättää. Laitoimme asun valmiiksi vaateripustimeen ja kaikkien näkyville. Itkimme yhdessä pitkän tovin.
Kirjoitin uusiksi hänen testamenttinsa, vain siksi, että se oli niin repaleinen ja osa ihmisistä, joita siinä mainittiin, oli jo siirtynyt tuonpuoleiseen. Kerron ihan selvyyden vuoksi senkin, etten saa, enkä halua häneltä mitään, haluan vain, että hänen tahtonsa tulee tiettäväksi. Luin testamentin ääneen hänelle, kun se valmistui, mikä oli vaikeaa, koska itkimme silloinkin.
Salme on aina rakastanut elämää ja nyt kun hän on sairas, vanha ja väsynyt, siitä irti päästäminen on vaikea paikka. Vaikkakin hän nykyään usein kyselee, miksi Luoja ei ota häntä pois täältä, en usko, että hän haluaisi kuolla, vaan elää paremmin, laadukkaammin.
Ja sen hän ja niin moni muukin on ansainnut!
Siispä minä teen osani lähimmäisenrakkaudesta, mutta mikä saisi kotihoidon ihmiset, sukulaiset ja muut ihmiset Salmen elämässä panostamaan ihan hipun verran enemmän inhimilliseen kohteluun?
Ehkäpä he haluaisivat vaihtaa osia Salmen kanssa, vaikkapa vain päiväksi..?
Terveisin Tiina, tuleva vanhus
Salme on entinen naapurini ja 75-vuotias. Hänellä ei ole lähiomaisia, hänen aviomiehensä kuoli 80-luvulla syöpään ja ainoaksi jäänyt lapsi synnytykseen jo kaksikymmentä vuotta aiemmin.
Salme on Lievestuoreen tehtaantytöstä työelämässään siirtynyt ensin kauppa-apulaiseksi ja sitten Helsinkiin isoon, vieläkin toimivaan makkara- ja einesfirmaan.
Makkarafirmassa hän oli ensin kylmiössä ja sen jälkeen puhelinmyynnissä, tehden pitkän uran.
Vapaa-aikanaan hän miehensä kanssa kävi tanssimassa ja nauttimassa usein ihania illallisia.
Hän oli huoliteltu seurapiirirouva, joka aktiivisesti seurusteli tuttavien kanssa, matkusteli upeissa paikoissa, valokuvasi paljon ja ennen kaikkea nautti elämästään miehensä rinnalla.
Ja, olen tämän hänellekin sanonut, hän oli kerrassaan kaunis, upea nainen.
Kun tapasin Salmen kymmenen vuotta sitten, hän oli vielä hyvin reipas. Käveli itse joka paikkaan ja istuskeli pihakeinussa keskustellen naapureiden kanssa. Huumorintajua hänellä tuntuu yhä olevan, vaikka tänä päivänä hän on vanki kotonaan.
Hän ei pysty enää kävelemään juuri mihinkään, verenkierto-ongelmat ovat mustuttaneet jalat.
Niskassa ei juuri veri kierrä sielläkään, ilmeisesti sen kylmiössä vietetyn ajan takia.
Salmen sukulaisia en ole onnistunut näiden vuosien aikana näkemään, vaikka he joskus kuulemma piipahtavatkin Salmelle kertomassa, mitä tavaroita ei saa hävittää.
Enköhän törmää heihin viimeistään sitten, kun Salmesta aika jättää, silloin he varmasti saapuvat sankoin joukoin: kummityttö, sisko, serkku..
Käyhän Salmella kotipalvelu. Tänään sain soiton häneltä, että kotihoitajan tilaama lämmin ruoka ei ollut tullut kello 15. Lisäksi kotihoitaja oli vapaapäivällä ja asiaan pitää palata huomenna, vastattiin Salmen kyselyyn kotihoidon toimistosta.
Salmelle ei ollut maistunut ruoka kahteen päivään, niinpä minä kokosin kippoon kaksi perunaa ja eilistä makkarakastiketta ( lämmitin sen mikrossa, mutta en kertonut Salmelle, sillä hän on epäluuloinen moista laitetta kohtaan) ja kipaisin parin kilometrin päähän Salmen luo.
Salme söi hyvällä ruokahalulla ja lepäili sohvalla, koska ei ollut saanut unta edellisenä yönä. Ihmisellä on aikaa ajatella, kun ei pääse mihinkään ja on paljon yksin.
Kävin vielä kaupalla ja toin Salmelle "herkkuja" eli punaisia viinimarjoja, joita hän rakastaa syödä ihan sellaisenaan. Keskustelin hetken hänen kanssaan ja tunsin pohjatonta surua, kun en voi auttaa enempää. Minulla on perheeni ja kahden melko pienen lapsen kanssa päivät menevät usein lentämällä.. Varmasti, kun sanon Salmelle, että minulla on kiire, hänestä tuntuu, että en välitä.
Mutta minä välitän.
Keskustelin hänen tahdostaan siitä, mitä hänelle tulee pukea päälle, kun hänestä aika jättää. Laitoimme asun valmiiksi vaateripustimeen ja kaikkien näkyville. Itkimme yhdessä pitkän tovin.
Kirjoitin uusiksi hänen testamenttinsa, vain siksi, että se oli niin repaleinen ja osa ihmisistä, joita siinä mainittiin, oli jo siirtynyt tuonpuoleiseen. Kerron ihan selvyyden vuoksi senkin, etten saa, enkä halua häneltä mitään, haluan vain, että hänen tahtonsa tulee tiettäväksi. Luin testamentin ääneen hänelle, kun se valmistui, mikä oli vaikeaa, koska itkimme silloinkin.
Salme on aina rakastanut elämää ja nyt kun hän on sairas, vanha ja väsynyt, siitä irti päästäminen on vaikea paikka. Vaikkakin hän nykyään usein kyselee, miksi Luoja ei ota häntä pois täältä, en usko, että hän haluaisi kuolla, vaan elää paremmin, laadukkaammin.
Ja sen hän ja niin moni muukin on ansainnut!
Siispä minä teen osani lähimmäisenrakkaudesta, mutta mikä saisi kotihoidon ihmiset, sukulaiset ja muut ihmiset Salmen elämässä panostamaan ihan hipun verran enemmän inhimilliseen kohteluun?
Ehkäpä he haluaisivat vaihtaa osia Salmen kanssa, vaikkapa vain päiväksi..?
Terveisin Tiina, tuleva vanhus
keskiviikko 27. toukokuuta 2009
Isoja tyttöjä
Kävin eilen kiduttamassa itseäni vaatekaupoissa, siellä kun on tänä päivänä yleismitotus, joka on tarkoitettu paperinukeille...Jos haluan paidan, joka ei jätä napaani näkyville tai housut, josta ei iloisesti hetimiten pilkahda kannikka jos toinenkin, on mentävä "isojen tyttöjen" osastolle. Sinne siis.
Katselin ympärilleni ja mielestäni kaikki kanssani vaatteita katselevat naiset olivat aivan normaalipainoisia, kyllähän nyt keski-ikä ja eletty elämä kasvattaa, jos ei nyt suoranaisesti rasvaa vyötärölle, niin ainakin löysää nahkaa tietyille alueille.
Poikkeuksiakin toki on, jos on rahaa ja aikaa, niin voi varmasti pitää itsestään hyvää huolta kauneuskirurgian ja henkilökohtaisen kunto-ohjaajan avulla. Se vain on niin, että me normitallaajat keskitymme työntekoon, perheeseen, ystäviin sekä erilaisiin harrasteisiin, siinä ei aina muista peiliin tuijottaa.
Naiset, jotka olivat katselemassa "upeiden naisten" vaatteita, olivat jotenkin alistuneen oloisia, vaivautuneita jopa.. Sanon teille heti nyt: Ihmisen keho on luotu vain tätä yhtä elämää varten ja se kuluu elämässä! On aivan oikein ja kunnioitettavaa, että olet huolehtinut perheelle ruuan pöytään joka päivä, pessyt heidän pyykkinsä ja raivannut sotkunsa jo vuosia, sen sijaan, että olisit keskittynyt vain itseesi! Sinä olet ainutlaatuinen sinä, eikä kenelläkään ole oikeutta määritellä sinua lihavaksi tai liian isoksi tietämättä sinusta yhtään mitään! Hei elämä on liian lyhyt jatkuvaan huonoon itsetuntoon siitä, miltä muka pitäisi näyttää!
Teki mieleni huutaa nämä asiat kanssasisarilleni, mutta hillitsin kuitenkin itseni. Nyt joku saattaa miettiä, millä oikeudella minä tätä paasaan? Sillä, että painoin aiemmin 120kiloa, laihdutin hullun lailla, sain bulimian, joka välillä vieläkin koettaa nostaa rumaa päätään... Ja sillä, että kuuntelen jatkuvasti ystävieni puheita siitä, etteivät he löydä tarpeeksi isoja vaatteita kohtuuhinnalla. Ja he eivät todellakaan ole mitään jättiläisiä!
Mielestäni vaateteollisuus voisi ottaa ensimmäisen harppauksen oikeaan suuntaan aloittamalla normaalikokoisten vaatteiden tuotannon. Kyllä kaikenlaista tuotetaan ihmisten tarpeisiin, mutta jos ei ole mallivartaloinen, ainoa vaate on iso T-paita tai miesten vaatteet, joilla saa itsensä piiloon. Koska lihava on ruma, näin meitä opetetaan, niin parasta on peittää kaikki, eikö vain?
No ei! Vaatteet ovat ihmiselle tärkeitä, varsinkin näillä leveysasteilla, etten sanoisi perustarve, tottakai niitä on saatava joka kokoa!
Kehoitan vaatimaan, joka kerta kun käytte vaatekaupassa, oikean kokoisia vaatteita.
Älkää miettikö sitä kotona pahoin mielin, vaan sanokaa se, jotta kaupassa huomataan, että kysyntää on! Ja vielä kehoitan etsimään käsiin "Shirley Valentine"-nimisen elokuvan, sen kun katsoo, muistaa taas rakastaa itseään ryppyineen ja rakkoineen ;)
Terveisin laiskanpulskea Tiina
Katselin ympärilleni ja mielestäni kaikki kanssani vaatteita katselevat naiset olivat aivan normaalipainoisia, kyllähän nyt keski-ikä ja eletty elämä kasvattaa, jos ei nyt suoranaisesti rasvaa vyötärölle, niin ainakin löysää nahkaa tietyille alueille.
Poikkeuksiakin toki on, jos on rahaa ja aikaa, niin voi varmasti pitää itsestään hyvää huolta kauneuskirurgian ja henkilökohtaisen kunto-ohjaajan avulla. Se vain on niin, että me normitallaajat keskitymme työntekoon, perheeseen, ystäviin sekä erilaisiin harrasteisiin, siinä ei aina muista peiliin tuijottaa.
Naiset, jotka olivat katselemassa "upeiden naisten" vaatteita, olivat jotenkin alistuneen oloisia, vaivautuneita jopa.. Sanon teille heti nyt: Ihmisen keho on luotu vain tätä yhtä elämää varten ja se kuluu elämässä! On aivan oikein ja kunnioitettavaa, että olet huolehtinut perheelle ruuan pöytään joka päivä, pessyt heidän pyykkinsä ja raivannut sotkunsa jo vuosia, sen sijaan, että olisit keskittynyt vain itseesi! Sinä olet ainutlaatuinen sinä, eikä kenelläkään ole oikeutta määritellä sinua lihavaksi tai liian isoksi tietämättä sinusta yhtään mitään! Hei elämä on liian lyhyt jatkuvaan huonoon itsetuntoon siitä, miltä muka pitäisi näyttää!
Teki mieleni huutaa nämä asiat kanssasisarilleni, mutta hillitsin kuitenkin itseni. Nyt joku saattaa miettiä, millä oikeudella minä tätä paasaan? Sillä, että painoin aiemmin 120kiloa, laihdutin hullun lailla, sain bulimian, joka välillä vieläkin koettaa nostaa rumaa päätään... Ja sillä, että kuuntelen jatkuvasti ystävieni puheita siitä, etteivät he löydä tarpeeksi isoja vaatteita kohtuuhinnalla. Ja he eivät todellakaan ole mitään jättiläisiä!
Mielestäni vaateteollisuus voisi ottaa ensimmäisen harppauksen oikeaan suuntaan aloittamalla normaalikokoisten vaatteiden tuotannon. Kyllä kaikenlaista tuotetaan ihmisten tarpeisiin, mutta jos ei ole mallivartaloinen, ainoa vaate on iso T-paita tai miesten vaatteet, joilla saa itsensä piiloon. Koska lihava on ruma, näin meitä opetetaan, niin parasta on peittää kaikki, eikö vain?
No ei! Vaatteet ovat ihmiselle tärkeitä, varsinkin näillä leveysasteilla, etten sanoisi perustarve, tottakai niitä on saatava joka kokoa!
Kehoitan vaatimaan, joka kerta kun käytte vaatekaupassa, oikean kokoisia vaatteita.
Älkää miettikö sitä kotona pahoin mielin, vaan sanokaa se, jotta kaupassa huomataan, että kysyntää on! Ja vielä kehoitan etsimään käsiin "Shirley Valentine"-nimisen elokuvan, sen kun katsoo, muistaa taas rakastaa itseään ryppyineen ja rakkoineen ;)
Terveisin laiskanpulskea Tiina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)