lauantai 18. syyskuuta 2010

Ei minun ongelmani

Joskus vain on sellaisia päiviä, että kun potutuksen pallo lähtee pyörimään, se ei sitten pysähdykään ennen kunnon kliimaksia... Kuten eilen:
Lähdin 4-vuotiaan lapseni kanssa aamupäivällä kohti bussipysäkkiä mennäkseni hänen kanssaan ostarille kauppaan. Matka pysäkille taittuu parhaiten pikku metsikön läpi, sinne siis. Polulla huomasin hyvin tuoreen koirankakkakasan, josta varoitin lastani, mutta taitavaa kyllä, hän onnistui astumaan aivan keskelle höyryävää kasaa. Murinan säestyksellä pyyhin suurimmat kuonat pois koivunlehdillä ja jatkoimme matkaa pysäkille.
Sinne päästyämme seuraamme liittyi 2 iäkästä naapuritalon asukasta. Ikinä ei näillä rouvilla ole ollut minulle mukavaa puhuttavaa, ei ollut nytkään. Olen talotoimikunnan puheenjohtaja, joten alkoi marina satelliittilautasesta, joka on ollut kolme viikkoa toisen rouvan uusien seinänaapureiden parvekkeen ulkopuolella. Rouva halusi tietää, kauanko se siinä vielä on ja minä, ehkä tarpeettomankin napakasti vastasin, että minä en niitä irroittele, jos siitä on ilmoitettu isännöitsijälle, niin asia on heidän hoidossaan. Tunnelma oli tämän jälkeen pysäkillä melko viileä, mutta itse olin lähinnä helpottunut ja katselin, joko bussi tulisi, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa.
Pysäkin ulkopuolella seisoi n. 60- vuotias mies, en huomannut häntä ennenkuin naiset pysäkillä alkoivat kauhistella ja katsella miehen suuntaan. Katsoin minäkin ja eihän miehestä näkynyt kuin kengät! Hän oli kaatunut suoraan takaraivolleen aivan suorilta jaloiltaan. Minä ryntäsin katsomaan ja totesin heti, että on tosi kyseessä,siispä kaivoin puhelimen esiin ja soitin hälytysnumeroon. Mies kouristeli ja selvästi kärsi, nousi välillä istumaan, jolloin menin seisomaan hänen taakseen, jotta hän voisi nojata jalkoihini. Koko ajan oli linja auki hälytyskeskukseen, josta kyseltiin, hengittääkö mies, tunnenko häntä ja komennettiin menemään miehen viereen. Paitsi että voin avoimesti myöntää, että pelkäsin aivan järjettömän paljon, oli minulla vastuullani myös oma 4-vuotiaani, joka oli myös hyvin järkyttynyt ja joutui istumaan yksin lähes koko episodin ajan bussipysäkin penkillä näkemättä minua. Sillä bussi, johon olimme menossa, tuli ja meni. Se vei pysäkiltä rouvat ja muut, kukaan heistä ei edes katsonut taakseen.
Mitä turhaa, ihminen taisteli hengestään, ei koske heitä. Eräs naapurini onneksi jäi auttamaan minua, mutta hänkin ilmoitti, ettei voi koskea ihmisiin, siispä emme nostaneet miestä, vaan kehoitimme häntä hengittämään rauhallisesti ja minä selvitin asioita hälytyskeskukseen. Tosin myönnän senkin, että siinä vaiheessa, kun miehen silmät olivat apposen auki, harmaan kalvon peitossa ja hän oli kasvoiltaan hyvin sininen, huusin keskuksen työntekijälle, että hänen on syytä lähettää ambulanssi heti, sillä mies kuolee käsiin. Ambulanssi tuli, viimein, en tiedä, oliko odotusaika oikeasti pitkä, vai tuntuiko se vain siltä. Helpotus kuitenkin oli suuri, kun pääsin kertomaan lapselleni, että apu tuli ja nyt miehellä ei ole enää hätää. Silti uskon, että tapahtuma jätti jälkensä meihin molempiin. Tästä puhutaan vielä pitkään meillä kotona, koska lapseni on varmasti yhtä vaikea käsittää, miksi mies tuli noin kipeäksi, kuin minun ymmärtää sitä, miksi aikuiset ihmiset eivät välitä toisistaan. Ei reagoida mihinkään, jos ei se kosketa minua itseäni. Ihmisen henki on minulle kaikkein tärkein asia, siinä ei satelliittilautanen, eikä mikään muukaan "palaute", jota rouvilta olen vuosien mittaan saanut, ole yhtään mitään.
On kauheaa katsoa, kun henki pakenee ihmisestä, väistämättä mieleen tulee hiekan valuminen sormien läpi, kerrassaan avuton olo on myös hyvin mieto ilmaus siihen tilaan, jossa eilen olin.
Mietinkin tässä, pitäisikö mennä ensiapukurssille, jotta sitten osaisin auttaa mahdollisesti juuri naapuritalon rouvia seuraavan kerran kun jotain sattuu?
Vai pitäisikö vain todeta, että ei ole minun ongelmani, kuten he itse niin napakasti tekivät?


Pistää miettimään, Tiina

2 kommenttia:

  1. Hyvää tekstiä ja valitettavasti niin totta. Kyllä ihmiset on paskamaisia niin kuin sain itsekin eilen todeta(viittaan eilisiin tekstareihin). Jos meet kursseille käännä selkäs niille naapurin akoille,paitsi sitähän sinä et voisi tehdä jos ne oikeesti tarviis hoidollista apua. Hyvät ihmiset kärsivät niin on ollut ja tulee olemaan.

    VastaaPoista
  2. Toi on just niin tätä päivää... Kaikilla on kiire ei minnekkään ja pikku asioista maristaan joka päivä... Lähimmäiset kiinnostavat vain ja ainoastaan juoruilu mielessä...

    VastaaPoista