Se alkoi leikkipuistosta, jossa me Helsinkiläislapset vietimme kesäpäiviä, koska vanhemmat olivat töissä. Siellä tarjottiin keittolounas, mutta ennen kuin sitä sai syödäkseen, piti laulaa. Niinpä tutuksi tulivat leipuri Hiiva, Asikkalan puiset rattaat ja jos sul' lysti on.
Automatkoilla pikkusiskon kanssa laulurepertuaariin kuului aina ehdottomasti Jukolan seitsemästä veljeksestä kertova laulu, joka hoilattiin takapenkiltä asiaan kuuluvasti lujalla äänellä. Jakomäkeläisen kerrostalon pihalla saattoi myös keinuessa kajahtaa tuo sama klassikko, sekä monia muita. Talojemme seinustalla oli penkki, betonisen parvekkeen alla, jossa minä vietin pitkiä tovia kuunnellen pientä nahkakotelossa olevaa radiotani. Se ei kuulunut kunnolla juuri muualla, niinpä istuin penkin selkänojalla, jalat istuimella, radio polvella ja toivelaulu-lehtinen kädessä kuunnellen korva tarkkana, josko radiosta tulisi jotain, jonka sanat löytyisivät vihkosestani. Jos sellainen laulu tuli, kuten vaikkapa Katri-Helenan Paloma blanca, pääsin laulamaan mukana, mahtavaa!
Tietenkin olin kuorossa lähes koko yhdeksän vuotta, jonka koulua kävin. Jakomäessä musiikkia opetti Daria Hoffman, miehensä Heinz oli maineikkaan Cantores Minores-kuoron johtaja pitkän aikaa. Eikä Dariakaan toiseksi varmasti kuoronjohtajana jäänyt. Muistan yhä palleahengitysharjoitukset ja sen, kun joku lauloi väärin sanan "Jeesus", Daria laulatti sanaa niin kauan yksi oppilas kerrallaan, että syyllinen löytyi. Onneksi se en ollut minä, sen verran oli kuria, että yhä tekisi mieli kirjoittaa hänen koko nimensä pelkän etunimen sijaan.
Kun olin 12-vuotias, muutimme Herttoniemeen. Sielläkin olin kaikissa esityksissä mukana, oli sitten laulua tai näyttelemistä. Mieleen nousee eräs kerta, kun Vikstenin Tommin kanssa esitimme lavan reunalla istuen jonkun uskonnollisen laulun, Tommi soitti kitaraa ja minä lauloin, olin niihin aikoihin oikeasti ujo, joten se oli rohkea teko. Meillä oli aamunavaus joka aamu niihin aikoihin, se toteutettiin kovaäänisillä läpi koko koulun. Olin ystäväni Tina Di Rubon kanssa kuunnellut Beatlesin musiikista tehtyä instrumentaalilevyä ja päätin kirjoittaa siihen suomenkieliset sanat. Nyt se jo hymyilyttää, mutta silloin se oli totista puuhaa: Octopus garden muuntui naistentansseihin menosta kertovaksi kappaleeksi, joka sitten laulettiin mikkiin levyn soidessa taustalla. Joka luokkaan kuului kirkkaasti, kuinka minä nuolin mikkiä, koska halusin ääneni kuuluvan. Tunsin silti outoa ylpeyttä palatessani Tinan kanssa luokkaan vaikka pientä pilkkaa olikin ilmassa.
Kotona radio oli usein auki, sieltä muistan kuulleeni Sammy Babitzinin laulavan, mutta enimmäkseen meillä vanhempien toimesta kuunneltiin c-kasetteja, Elvistä ykkösvaihtoehtona. Kaikki tuon Kuninkaaksikin kutsutun miehen laulut tulivat tutuiksi, tosin Englannin kieli vääntyi siansaksaksi, mutta kun koulussa alettiin oppia kieltä, alkoivat kappaleet avautua.
Toki meillä oli kotona levysoitin ja iso pino vanhoja sinkkuja: Paul Anka, Doris Day ja Bill Haley soivat iltapäivisin tuhkatiheään. Kun tulin koulusta, oli minulla tapana soittaa niitä ja laulaa mukana niin hyvin kuin osasin. Se onnistui ujolta tytöltä parhaiten yksinollessa.
Olin perinyt serkkupojaltani ison pinon lp-levyjä, kun hän "kasvoi aikuiseksi", perusti perheen ja päätti kai tehdä muuta kuin kuunnella CCR:rää, Nasarethia, Uriah Heepiä, Deep Purplea tai Whota päivät pitkät. Minulle levyt avasivat uuden maailman. Uskalsin jopa uhmata luokkatovereitani viemällä levyraatiin Jack Blanchardin ja Misty Morganin levyn Birds of a feather, pidin siitä, koska Mistyn ääni oli mahtavan rapea ja matala. Kun valitsemani kappale Big black bird oli soitettu, olin saada turpiini, koska en tuonut Hurriganesia, kuten muut.
Levyraatihan oli ajan ohjelma, siinä soitettiin muutama kappale ja sitten ne arvosteltiin, kouluun tuotiin kolme levyä kerrallaan ja ihan totta, useimmiten ne kaikki olivat Ganesia, se oli niin kuumaa kamaa silloin.
Vinyylilevyjä ostin harvoin, koska ne olivat kalliita. Mutta muistan yhä elävästi, kuinka hankkiessani levyn Tunnelin levy-nimisestä liikkeestä, se laitettiin juuri sopivaan muovikassiin, se sopi kuin hansikas. Kantaessani upouutta levyäni kotiin varoin kolhimasta sitä mihinkään, koska se oli niin särkyvää ja kun pääsin kotiin sain viimein ottaa levyn esiin. Se oli kaunis ja kiiltävä, tuoksukin tuntuu melkein nenässäni, ensimmäiset kierrokset soittimessa olivat ratinaa, mutta sitten se alkoi: Uusi upea levyni täytti huoneen milloin Hanoi Rocksilla, milloin Herra Jaggerin soolotuotannolla ja joskus Pointer Sistersilläkin.
Joitakin levyjä piti oikein odottaa, kuten Hanoit livenä Marquee-klubilla. Tosin se tuplalevy hajosi, kun yritin taittaa sen puoliksi riidellessäni basistipoikaystäväni kanssa. Harmitti silloin ja yhäkin, koska se oli hyvä levy, kirottu ranskalainen temperamenttini!
On minulle sanottu monesti, että kyllä muut asiat vievät kohta sinut mennessään ja musiikki ei sitten enää ole niin tärkeää. Ehkä olikin sellainen aika, kun itsekin uskoin niin, mutta en enää. Maailma on täynnä musiikkia ja se on ihanaa! Olen tajunnut musiikin arvon nyt uudelleen, kun omat lapseni rakastavat laulamista, eikä mikään saa mieltäni paremmaksi kuin pahan päivän päälle pieni pätkä musiikkia lasteni laulamana. Lisäksi Ken Hensley, Kadotetut, Paloma Faith ja moni muu sydämellään ääntä tuottava muusikko on saanut minut muistamaan, kuinka upea juttu musiikki on. Sääli niitä, jotka ovat unohtaneet.
Tiina "haluan laulaaaa" Salo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti